* * *
For English please see here
* * *
Edellisessä kirjoituksessa pohdin erikoisruokavalioita ja sitä, onko niillä mässäily mennyt itseriittoisuudessaan jo liian pitkälle. Siitä virinnyt keskustelu sai minut ja monet muuta pohtimaan ilmiötä varsin monelta kantilta.
Myös minun ja ruoan rakkaussuhteen tiellä on ollut monenlaisia haasteita ja rajoitteita. Suurin osa niistä juurikin ihan omaa tuotosta.
Kasvoin pikkukaupungissa Napapiirillä, jonka kulinaarinen ilmapiiri formatiivisina vuosinani oli lievästi sanottuna rajoittunut. Vaikeasta lapsesta kasvoi vähintäänkin yhtä vaikea teini-ikäinen, joten tiedostavana taidelukiolaisena kävin läpi asiaankuuluvan ranskalaisilla taide-elokuvilla elävän kasvisyöjävaiheen.
Sittemmin sairastuin syömishäiriöön, jonka aikana ruoka oli se välttämätön paha eikä todellakaan tehty nautittavaksi. Höyrytettyjä porkkanasuikaleita (vaikka lähempi tutkiskelu paljasti, että niissäkin oli noin neljä hiilaria) oli lupa syödä vain juuri sen verran, että jaksoi kolmen tunnin treenit pyörtymättä. Tuolloinen elämäntyyli rajoitti myös sosiaalisia suhteitani: kavereita ei voinut tavata eikä missään syödä, kun ei voinut koskaan olla täysin varma siitä, onko muiden tekemässä ruoassa jotain siltä loputtomalta kiellettyjen aineiden listalta.
Eipä silti, nähtyäni minut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eivät ystäväni edes suostuneet lähtemään minun kanssa minnekään, kun näytin heidän mielestään niin kauhealta (miten minä tuon tulkitsin? Kateudeksi rautaista itsehillintääni kohtaan). Sisareni puolestaan (hienovaraisuus kulkee meillä geeneissä...) kommentoivat jossain vaiheessa minun näyttävän keskitysleirivangilta (mitä tein minä? Onnittelin itseäni. Niinkuin kuka tahansa tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen ihminen...)
Myöhemmin yritin vielä sinnikkäästi pitää kosheria. Oy vey. Ei ihan helpoin ratkaisu, jos lempiruokasi maailmassa ovat possu ja äyriäiset.
En ole tuolle ehdottomuudelle immuuni siis ollut minäkään. Koska olen luonteeltani nollasta sataan innostuva ja kaiken täysillä tekevä suorittaja, rohkenen epäillä, että tulen tuon ehdottomuuden suhteen tekemään töitä itseni kanssa vielä pitkään. Vaikeasta lapsesta vaikean teini-iän kautta vaikeaan aikuisuuteen...
Ehkä juuri siksi karsastan koko ilmiötä? Koska en uskalla luottaa siihen, etteikö se ruokavalion tarkkailu tälläkin kertaa käsistä lipeäisi ja mukanaan veisi? Koska siinä vaiheessa, kun ruoasta tulee (huonolla tavalla) kaiken keskipiste, katoaa elämästä niin suuri ilo? Toisaalta, onhan tässä pakostakin joutunut pohtimaan myös tätä nykyistä elämääni, jossa ruoka on tämän bloggauksenkin kautta melkoisessa keskiössä.
Onko suhteeni ruokaan siis terve vieläkään? Onko tämä vain samanlaista pakojuoksua, tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan? Koska helposti se ruokafiilistelykin voi lipsahtaa itseriittoiseksi överihifistelyksi, jolla niitä persoonallisuuden puutteita yritetään paikata.
Joko olette nähneet Yle Areenasta löytyvän Hulluna ruokaan- dokumentin? Se sai toden teolla miettimään, missä vaiheessa innostus muuttuu vain inhottavaksi; missä vaiheessa se aterian ympärille kaiken nähneitä kulinaristikonkareita stimuloimaan koottu performanssi muuttuu itse hyvin valmistettua ruokaa tärkeämmäksi elämyksenlähteeksi.
Isän ruokia muistelen lapsuudesta lämmöllä vieläkin ja jostain sieltä se rakkaus ruokaan on jonnekin alitajuntaan onnistunut juurtumaan. Ensimmäisen reseptivihkoni olen aloittanut noin yhdeksänvuotiaana. Tämänkin reseptin ensivaiheet löytyvät sieltä - pyöreällä käsialalla, sydämenmuotoisilla i:n pisteillä koristeltuna. Ajan saatossa on tosin kauran määrä reseptiversioissa tasaisesti kasvanut suhteessa siihen vihattuun valkoiseen vehnään...
Kasvoin pikkukaupungissa Napapiirillä, jonka kulinaarinen ilmapiiri formatiivisina vuosinani oli lievästi sanottuna rajoittunut. Vaikeasta lapsesta kasvoi vähintäänkin yhtä vaikea teini-ikäinen, joten tiedostavana taidelukiolaisena kävin läpi asiaankuuluvan ranskalaisilla taide-elokuvilla elävän kasvisyöjävaiheen.
Sittemmin sairastuin syömishäiriöön, jonka aikana ruoka oli se välttämätön paha eikä todellakaan tehty nautittavaksi. Höyrytettyjä porkkanasuikaleita (vaikka lähempi tutkiskelu paljasti, että niissäkin oli noin neljä hiilaria) oli lupa syödä vain juuri sen verran, että jaksoi kolmen tunnin treenit pyörtymättä. Tuolloinen elämäntyyli rajoitti myös sosiaalisia suhteitani: kavereita ei voinut tavata eikä missään syödä, kun ei voinut koskaan olla täysin varma siitä, onko muiden tekemässä ruoassa jotain siltä loputtomalta kiellettyjen aineiden listalta.
Eipä silti, nähtyäni minut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eivät ystäväni edes suostuneet lähtemään minun kanssa minnekään, kun näytin heidän mielestään niin kauhealta (miten minä tuon tulkitsin? Kateudeksi rautaista itsehillintääni kohtaan). Sisareni puolestaan (hienovaraisuus kulkee meillä geeneissä...) kommentoivat jossain vaiheessa minun näyttävän keskitysleirivangilta (mitä tein minä? Onnittelin itseäni. Niinkuin kuka tahansa tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen ihminen...)
Myöhemmin yritin vielä sinnikkäästi pitää kosheria. Oy vey. Ei ihan helpoin ratkaisu, jos lempiruokasi maailmassa ovat possu ja äyriäiset.
En ole tuolle ehdottomuudelle immuuni siis ollut minäkään. Koska olen luonteeltani nollasta sataan innostuva ja kaiken täysillä tekevä suorittaja, rohkenen epäillä, että tulen tuon ehdottomuuden suhteen tekemään töitä itseni kanssa vielä pitkään. Vaikeasta lapsesta vaikean teini-iän kautta vaikeaan aikuisuuteen...
Ehkä juuri siksi karsastan koko ilmiötä? Koska en uskalla luottaa siihen, etteikö se ruokavalion tarkkailu tälläkin kertaa käsistä lipeäisi ja mukanaan veisi? Koska siinä vaiheessa, kun ruoasta tulee (huonolla tavalla) kaiken keskipiste, katoaa elämästä niin suuri ilo? Toisaalta, onhan tässä pakostakin joutunut pohtimaan myös tätä nykyistä elämääni, jossa ruoka on tämän bloggauksenkin kautta melkoisessa keskiössä.
Onko suhteeni ruokaan siis terve vieläkään? Onko tämä vain samanlaista pakojuoksua, tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan? Koska helposti se ruokafiilistelykin voi lipsahtaa itseriittoiseksi överihifistelyksi, jolla niitä persoonallisuuden puutteita yritetään paikata.
Joko olette nähneet Yle Areenasta löytyvän Hulluna ruokaan- dokumentin? Se sai toden teolla miettimään, missä vaiheessa innostus muuttuu vain inhottavaksi; missä vaiheessa se aterian ympärille kaiken nähneitä kulinaristikonkareita stimuloimaan koottu performanssi muuttuu itse hyvin valmistettua ruokaa tärkeämmäksi elämyksenlähteeksi.
Isän ruokia muistelen lapsuudesta lämmöllä vieläkin ja jostain sieltä se rakkaus ruokaan on jonnekin alitajuntaan onnistunut juurtumaan. Ensimmäisen reseptivihkoni olen aloittanut noin yhdeksänvuotiaana. Tämänkin reseptin ensivaiheet löytyvät sieltä - pyöreällä käsialalla, sydämenmuotoisilla i:n pisteillä koristeltuna. Ajan saatossa on tosin kauran määrä reseptiversioissa tasaisesti kasvanut suhteessa siihen vihattuun valkoiseen vehnään...
2 reikäleipää
25 g hiivaa
1/2 l maitoa tai vettä
1 rkl siirappia tai hunajaa
1/2 dl öljyä
2.5 dl kaurahiutaleita
1/2 rkl suolaa
2.5 dl kaurajauhoja (hienoksi jauhettuja kaurahiutaleita)
5- 6 dl vehnäjauhoja
Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen ja sekoita joukkoon hunaja tai siirapppi. Anna levätä hetken ja lisää sitten öljy, kaurahiutaleet ja suola. Lisää sitten kaurajauhot ja vehnäjauhot kunnes taikina irtoaa käsistä. Anna kohota noin tunnin kunnes taikina on turvonnut kaksinkertaiseksi.
Ja taikina kahtia ja työstä ne jauhotetulla työtasolla kimmoisaksi taikinaksi. Taputtele ne pellin päällä pyöreiksi limpuiksi ja litistä käsillä hieman matalemmiksi. Leikkaa keskelle juomalasilla reikä ja pistele haarukalla viivat, niin että leipä jakaantuu kuuteen osaan. Anna kohota puolisen tuntia peitettynä.
Voitele maidolla (tai halutessasi maidon ja hunajan/ siirapin sekoituksella). Ripottele halutessasi päälle vielä kaurahiutaleita ja paista 225 asteessa 20- 25 minuuttia, kunnes pinta on kauniin kullanruskea.
Sitten vielä höyryävän leivän päälle voita ja kylmä lasi maitoa. Ja jopas on maailma taas vähän parempi paikka!
SAISIKO OLLA LISÄÄ?

